Maanantainen valtuuston kokous olikin venynyt lähemmäs puoltayötä, huh. Tiesin listalla olevan kuumia ja ajatuksia herättäviä aiheita, mutta arvioin silti kokouksen keston pieleen. Optimistisesti ajattelin, että parin tunnin aikana oltaisiin ehditty käsittelemään henkilövalintojen lisäksi edes toriparkkiäänestysasia ja valtuustoryhmien välinen sopimus, ehkäpä jopa Raunistulan kaava - joten varasin jo hyvissä ajoin paikan iltalaivaan Tukholmaan. Aamulla piti olla skarppina Linköpingissä, joten jouduin postumaan kokouksesta klo 20.15 kiirehtiäkseni laivaan. Harmitti, en ehtinyt osallistua ensimmäiseenkään äänestykseen. Jotenkin en osannut arvioida puheenvuorojen määrää, ajattelin että kannat olivat etenkin kansanäänestyksen kohdalla jo niin selvät ettei tuttuja mielipiteitä oltaisi enää tuotu niin moninkertaisesti esiin. Etenkin kun käsiteltävänä oli toriparkkia koskeva kansanäänestys, ei itse toriparkki.
Paikalleni valtuustoon tuli varavaltuutettu Pauli Kossila. Osuvasti, Kossila nimittäin on itse ollut aktiivisesti Raunistulan kaavaa vastaan ja myös ilmoitti etukäteen äänestävänsä ryhmäpäätöksen vastaisesti toriparkkikansanäänestyksen puolesta. Näin myös kävi. Kokouksen pöytäkirja löytyy täältä. Kansanäänestystä ei järjestetä, valtuustoryhmien välinen sopimus hyväsyttiin, kuten myös Raunistulan, Jokikadun ja Kivenhakkaajankadun kaavat.
Tänään otin tuntumaa lenkkipolulle ensi kertaa ikuisuuksiin. Koko alkuvuosi on siis mennyt sairastaessa, virukset ja tulehdukset ovat vieneet peruskunnon kokonaan ja toipuminen on kestänyt superkauan. Liikkumattomuus on ottanut päähän, ihan kirjaimellisestikin.
No, nyt koen olevani tervehtynyt ja valmis kuntokuuriin. Aamulla ihastelin upeaa talvi-ilmaa; pikkupakkasta ja mahtavaa auringonpaistetta, vedin lenkkarit jalkaan ja lähdin tutustumaan lähimaastoon. Nautin juoksusta (ja koitin olla välittämättä siitä, miten nopeasti syke nousi pilviin ja hengästyin pienestäkin ylämäestä), kuuntelin lempimusiikkiani, ajattelin että elämä on ihanaa, aurinko paistaa ja hanki kimmeltää... kunnes noin kilometrin(!) hölkkäämisen jälkeen nilkkani pyörähti, kaaduin ja löysin itseni keräilemästä sepelitiellä. Täysin yllättäen, hyvällä, kuivalla ja sulalla tiellä.
Tuskainen parkaisu ja irvistykset olivat aitoja, mutta ehkä enemmän hämmästyksen ja epäuskon, kuin varsinaisen kivun aiheuttamia. Olen kuitenkin melko ylpeä itsestäni, kun pystyin kohtuullisen selväsanaisesti ja järkevästi kommunikoimaan apuun kiirehtineen lempeän ruotsalaisrouvan kanssa, ruotsiksi. Nilkutin kotiin varmana siitä, että universumi ei yksinkertaisesti halua minun harrastavan liikuntaa. Nyt on nilkka turvoksissa ja kipeä, polvi musta ja arka, ja uudet juoksuhousutkin puhki polvesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti